Jarin huikean hieno kotisivu

Jacques Lacan (1901-81) vertaa psykoanalyytikon työtä - psykopatologisessa mielessä - runoilijan työhön. Lacan opiskeli lääketiedettä ja erikoistui psykiatriaan. Vuonna 1932 valmistunut (mutta vasta 1975 julkaistu) väitöskirja käsitteli paranoidista psykoosia sekä sen suhdetta eri persoonallisuustyyppeihin. Vuonna 1936 Lacan aloitti työnsä psykiatrina. Alusta lähtien häntä kiinnosti ihmismielen psykopatologisointi.

Lacan ei pyri antamaan tietoisuudelle yhtä suurta roolia kuin Sigmund Freud (1856-1939), joka erotti kolme psyykkisen järjestelmän osaa toisistaan: tiedostamattoman (=piilotajunnan), esitietoisen ja tietoisen (itse- tai minätajunnan). Lacania kiinnosti enemmän käytännön potilastyö, joten todellisuuden tutkimus muodostuu hänelle tärkeämmäksi kuin tietoisuuden tutkimus.

Freudin mukaan ihmisen piilotajunnalla on oma dynamiikkansa, joka jää minätajunnan tavoittamattomiin.

Psykoanalyysissaan Freud yrittää tehdä tiedostamattomat mielteet tietoisiksi ja poistaa torjunnan, jonka avulla ihminen tunkee ne tajuntansa tiedostamattomiin sopukoihin. Freudilla ts. tietoinen minä korvaa tiedostamattoman minän. Ajatuksena tässä on taustalla se, että kaikki mikä meille meidän tietoisuudessamme ilmenee on tietoista. Tiedostamaton ikään kuin muodostaa nk. syvyystason, joka analyysitilanteessa nousee pintaan tullen näin pakostakin tietoiseksi.

Lacan ei hyväksy kuvatun kaltaista tulkintaa tietoisuuden tiedostamattomasta osasta. Hänen mukaansa Freudin tiedostamattoman eli piilotajunnan käsite edellyttää, että tiedostamaton ei tule tietoiseksi. Freudin kuuluisa kaava "Wo Es war, soll Ich werden" korostaa liikaa Minän valtaa yli viettipohjan (tiedostattoman Es:in).

‘Minä’ ei ole mikään kaikkivaltainen ihmismielen järjestyspoliisi. Eikä ole lainkaan selvää, että tiedostamatonta voisi tai pitäisikään tehdä tietoiseksi ihmiselle itselleen.

Tiedostamattomassa Lacan erotti ‘reaalisen’, ‘symbolisen’ ja ‘imaginaarisen’ järjestyksen (tai struktuurin) toisistaan. Hänen lähtökohtansa ei ole kokeellinen (Freud, Frankl) - vaan hän dedusoi tiedostamattoman lähtemällä kielestä ja logiikasta. Tässä hän käyttää hyväkseen Ferdinand-Mongin de Saussuren (1857-1913) teoriaa kielestä.

Tiedostamaton on olemassa Lacanille vain heuristisena metamallina, joka toimii välineenä hoitotyössä, ei minään metodisena ohjeena. de Saussuren erottelua ‘merkitsijään’ ja ‘merkittyyn’ voidaan pitää kaikenlaisten ihmistieteiden (ei vain semioottisen tutkimuksen) lähtökohtana. de Saussuren ‘signifioija’ (ransk. signifiant=akustinen kuva merkistä) ja ‘signifioitu’ (ransk. signifié=merkin käsitteellinen merkitys) on olennaisen tärkeä, kun puhutaan ihmisen kyvystä hahmottaa sekä itseään että maailmaa. (Ks. liite 1.)

Ikivanha ongelma sisäisen ja ulkoisen viitekehyksen keskinäisistä suhteista nousee esiin niinkin erilaisissa inhimillisissä disipliineissä kuin perimä vs. hankitut ominaisuudet, subjekti vs. objekti tai vaikkapa mind and body -dialektiikka. (Ks. modernista materialismista O´Connorin toimittamaa teosta vuodelta 1969.) de Saussuren merkin käsitteeseen kuuluu, että signifioija ja signifioitu esiintyvät samanaikaisesti. Tätä ajatusta Lacan ei hyväksy. Sen sijaan Lacan pyrkii erottamaan kielessä tason, jolla signifioija operoi ennen kuin signifioitu on annettu.

Lacanin mukaan signifioijat muodostavat eräänlaisia ketjuja, joiden puitteissa signifioija edustaa subjektia toiselle signifioijalle eli merkitsijälle. Lacan puolustaa ajatusta signifioijan autonomisuudesta ja esittää, että signifioija lopulta tuottaa signifioidun eli merkityksen.

Lacanin merkkikäsityksen signifikatiivinen luonne tulee oivallisesti näkyviin siinä, että merkitsijän luonne on puhtaasti verbaalinen: merkitsijä on se, joka signifioi (merkitsee), aivan samoin kuin ihminen on se, joka elää. Merkitsijä toimii ja tuottaa tai filosofisemmin asettaa (saks. setzt, engl. pose) itse itsensä. Ts. merkitsijä signifioi eli asettaa merkityksiä (so. "merkityttää" itsensä merkittynä).

Tämä on mahdollista vain sillä oletuksella, että kieli on erottamaton osa inhimillistä olemista. Mikäli näin ei olisi - jolloin kieli erkaantuisi todellisuudesta - ei voitaisi edes puhua mistään merkityksien asettamisesta tässä mielessä. Vaikka ajattelua ja kieltä ei voidakaan rinnastaa jäännöksittä toisiinsa (puhekykynsä menettänyt ihminen tuskin on menettänyt ajattelukykyään), on järkevää olettaa, että ihmisten välinen kommunikaatio perustuu yhtä lailla mielen ajatteluprosesseihin kuin kielen käytäntöihin.

Mikä on sitten ajattelun ja kielen keskinäinen prosenttiosuus ihmisten kommunikoidessa keskenään, se lienee pitkälle hiusten halkomista.

Ihmiskäsityksensä mukaisesti Lacan ulkopuolistaa myös kielen roolin ihmiselämässä. Lacanille kieli "ajatellaan" ulkopuoliseksi: signifioijat muodostavat loputtoman ketjun, joka merkitsee (so. muovaa) kieltä tämän ulkopuolelta. ‘Metafora’ (suom. tiivistymä) ja ‘metonymia’ (suom. siirtymä) ovat esimerkkejä signifioijien toiminnasta tietoisuudessa ja ajattelutoiminnoissa.

Lacanin psykoanalyyttiset vaikutteet tulevat Freudilta, semioottiset painotukset pääosin de Saussurelta, vaikka Lacan tulkitseekin kumpiakin omien tieteellisten silmälasiensa kautta. Lacan vastustaa minäpsykologian ja objektirelaatioteorioiden käsityksiä minuudesta ja subjektista. Minäpsykologia (Alfred Adler) katsoo ‘minän’ olevan autonominen. Tällainen minä-käsitys on ideaalinen, imaginäärinen. Objektivistiset käsitykset puolestaan vaihtavat vain subjektivistisen näkökulman objektiiviseksi.

Lacanilla ‘subjekti’ ei ole arkaistinen (kuten monilla strukturalisteilla), ja vaikka subjektin käsitteellä on pitkä kehityshistoriansa, se ei ole dialektinenkaan (esim. Hegel ja Marx). Lacan ei myöskään paikanna subjektin sijaintia ihmismieleen (kuten Freud). Subjekti ei ole paikannettavissa ‘sielun’, ‘mielen’ tai ‘hengen’ tapaisiin entiteetteihin - vaan se on seurausta ihmisluonnon toteutumisesta ihmispopulaatiossa.

Lacanin subjektikäsitys lähtee siitä oletuksesta, että alussa subjekti on intersubjektiivisessa suhteessa vähintään kahteen merkitsijään. Tätä suhdetta voidaan kutsua hermeneuttiseksi. Lacan ei ole kuitenkaan hermeneutikko, koska häntä kiinnostaa merkitsijöiden "leikki" - ei niinkään niiden kokonaissuhde. Lacanin subjektikäsityksen mukaisesti subjekti on ilman tarkkaa paikkaa ja substanssia, joten subjekti "signifioijien leikkinä" on eräänlainen effekti "kitkattomuudesta" signifioijien välillä.

Lacanille kieli on signifioijien järjestys tai signifioijien ketju. Tämä näkemys perustuu de Saussuren kantaan, että kieli ei ole substanssi vaan jatkuvasti itseään muuttava muoto. Kielellä ei ole essentiaalista olemusta, joka aina pysyyisi samana. Lacanille ja de Saussurelle on siten yhteistä se näkemys, että kieli on prosessi.

Mielen metaforisuus ja metonymisyys ovat itsereflektion läpäisemiä: ‘minä’ itsessään on oire, illuusio tietoisuuden toiminnasta. Ilmiöstä Lacan käyttää nimitystä "peiliteoria". Lacan on niitä tutkijoita, jotka ovat arvostelleet mm. Martin Heideggerin (1889-1976) olemisen-käsitystä juuri sen takia, että niin monet maailman asiat ja ilmiöt ovat selittämättömiä (ts. ei-tulkittavia).

Subjektin epämääräisyys asettaa hänet myös rintamalinjalle essentialistisia painotuksia vastaan.

Nykykielenkäytössä objektivismi ja subjektivismi ovat toistensa vastakohtia. Tämänpäivän subjektivismista on kadonnut itsereflektio, se henkinen tila, jossa ihminen kaikenaikaa sisäistää ja ulkoistaa omaksumaansa tietoa. Tällaista Carl Gustav Jungilta (1875-1961) peräisin olevaa introverttia ja ekstroverttia tiedonvälittämisen tapaa ei saa sekoittaa jo aikoja vanhentuneeseen Ernst Kretschmerin (1888-1964) luonnetyyppijaotteluihin.

Subjektivismi ilman itsereflektiota on Lacanin mielestä silkkaa "emotivismia". Lacan taistelee sitä käsitystä vastaan, että ‘minuus’ olisi sama asia kuin ‘subjekti’. Itsereflektio ei nimittäin sulje ulkopuolelleen objektivismia, koska se on eräs tapa dialektisesti saavuttaa suurempi objektiivisuus eli objektiivinen kuva maailmasta.

Itsereflektiossa objektivismi ja subjektivismi eivät sulje toisiaan pois tarkasteluista. Itsereflektio perustuu ihmisen ja hänen minänsä suhteeseen ulkomaailmaan. Subjektin vaihtuvuus merkitsee samalla eri minätilojenkin vaihtuvuutta.

Buddhalaisuudessa ajatellaan samalla tavoin kaiken muuttuvaisuudesta. Länsimaisessa filosofian traditiossa mm. René Descartes, Johann Wolfgang von Goethe, Immanuel Kant, Carl Gustav Jung, Martin Heidegger ja Rudolf Steiner ovat kannattaneet itsereflektiivistä ihmiskäsitystä.

Lacanin subjektikäsitystä voidaan tarkastella pienen lapsen näkökulmasta. Lapsihan katsoo itseään alle vuoden ikäisenä jatkuvasti ikään kuin pelistä. Hän heiluttaa käsiään, keinuttaa itseään, potkii jaloillaan ja hymyilee iloisesti itsekseen.

Lacan arvelee, että lapsen innostus johtuu aavistuksesta. Voimaton, liikkeiden koordinaatioltaan vielä heikko lapsi katsoo peiliin ja näkee itsensä kokonaisuutena. Pelikuva auttaa häntä aavistamaan ruumiin toistaiseksi puuttuvan yhtenäisyyden tajuamista "ahaa-elämykseksi", ensimmäiseksi heurekaksi.

Ontologian ‘oleva’ (=todellisuus) ja ‘oleminen’ (=tietoisuus) muodostavat ihmisen olemassaolon eli eksistenssin puitteet. Jatkuva kuilu (tai ero) näiden kahden olemassaolotyypin välillä synnyttää ahdistusta ja kärsimystä; se on sitä elon tuskaa, jota Kalevalan Helkavirsissäkin jo laulettiin. Ihmisen osa (metafyysisemmin: kohtalo) on puikkelehtia näiden maailmojen välissä kuten parhaimmaksi taitaa.

Lacanilainen ihminen elää merkitsijöiden loputtomissa ketjuissa, jotka tuottavat aina oman negaationsa, ts. puutteen, jota sitten toiset merkitsijät alkavat täyttää. Yksi merkitsijä ei voi tehdä paljoakaan, mutta yhdessä merkitsijät muodostavat rikkumattoman ykseyden. Kärjistetysti voisi sanoa, että ihmisen olemassaolon kannalta pelkkä merkitsijä on pettymys. Se ei ole haluttava sinänsä vaan haluttava toisen merkitsijän kannalta.

"Halu sinänsä" on puute, jota Lacan nimittää objektiksi. "Puhdas halu" on Lacanille ontologinen määre, jolta objekti itsessään puuttuu. Todelliseen haluun kuuluu puute: merkitsijän kannalta jokin on juuri niin haluttavaa kuin sen jonkin puuttuminen; ts. haluttavaa ei ole koskaan "halu sinänsä" (objekti) - vaan sen korvike, varjokuva tai sen kaltainen (ransk. semblant).

Tällainen halun haluaminen on aina puutetta jostakin, ei objekti tai halu sinänsä. Puute näin ymmärrettynä on oma subjektinsa, täysivaltainen toimija-agentti, jonka olennainen määre on negatiivisuus. Merkitsijöiden ketjun kautta esille tulevalle "halun subjektille" (Lacan) on ominaista radikaali negatiivisuus omassa olemassaolossaan.

Tyytymättömyys on halun subjektin toiminnallisena polttoaineena. Mikäli elämää tarkastelee peilikuvina, ihminen näkee tämän epävarsinaisen ‘minänsä’, ei aitoa ja todellista ‘minäänsä’.

Loitontuminen itsestä on oman minäkuvan pirstoutumisen seurausta. Halun subjekti saa aikaan ihmiselämässä Toisemmuutta, ja tämä Toisemmuus on negatiivisuutta. Toisemmuus on positiivisen itsensä löytämisen ja aidon kohtaamisen - ts. Toiseuden - negaatio.

Lacan sanoo, että ‘merkitsijä’ (ransk. S) on tärkeämpi kuin ‘merkitty’ (ransk. s). Tässä Lacan asettuu vastakkain de Saussuren kanssa: de Saussure asettaa aina merkityn etusijalle.Lacanin merkitsijä on ‘kirjain’, merkitty ‘sielu’. Lacanilla on ajatus tunkea merkitty piilotajunnan syvyyksiin. Siksi Lacan merkitsee merkityn pienellä s-kirjaimella.

‘Kirjain’ ja ‘sielu’ ovat metaforisesti käytettyjä heuristisia mallintamisen käsitteitä, joita ei pidäkään käsittää kirjaimellisesti. Käsitteellisen selkeyden ja informatiivisuuden kannalta puhe kirjaimesta ja sielusta on toki harhaanjohtavaa ja hämärää.

Mistään aristoteelisesta muoto-aines -keskustelusta tässä ei ole kyse. Lacaninille todellisuus on merkitsijöiden muovaamaa. (Suuri S-kirjain kuvaa juuri tätä merkitsijän suvereniteettia.)

Merkityn (so. merkin merkityksellisen sisällön) rooli on kuitenkin siinä mielessä keskeisempi kuin merkitsijän, että merkityn piilotajuinen luonne on alituisesti läsnä sekä valveilla että unessa. Eräässä mielessä merkitsijää pitääkin aina lukea merkityn kautta. Ilman merkittyä ei ole merkityksiä; pelkkä merkitsijöiden maailma olisi kylmä ja kyyninen paikka asua. Muodikkaat postmodernistiset suuntaukset niin taiteessa kuin arkkitehtuurissakin unohtavat usein tämän tosiseikan.

Koska lacanilainen maailma on kielellistä ja signifikatiivista, merkityksetkin muodostuvat tässä empiirisessä todellisuudessa. Tästä Lacanin näkemyksestä voisi olla hyvinkin montaa mieltä, mutta tässä riittää toteamus että ihmistodellisuus on se Eino Kailan (1890-1958) mainitsema kaleidoskooppinen väre lammen pinnalla, jota Kaila nimittää "syvähenkiseksi elämäksi".

Sekä Freud että Lacan tarkastelevat tätä elämän syvähenkisyyttä kahdesta toisistaan poikkeavasta näkökulmasta, jotka eivät sinänsä ole virheellisiä - mutta eivät yksinään myöskään oikeita.

Lacan rinnastaa kielitieteilijä Roman Jakobsonin (s. 1896) hengessä merkityn roolin metaforan lineaaris-horisontiaaliseen luonteeseen (esim. runous ja perinteinen juonellinen romaanikirjallisuus). Vastaavasti merkitsijä vastaa Lacanilla ja Jakobsonilla vertikaalis-lateraalista metonymiaa.

Lacan merkitsee metaforaa plus-merkillä, metonymiaa miinus-merkillä, siksi että metafora symbolisoi aina jotain ylimääräistä tai tuotua, metonymia puutetta tai kärsimystä. Metafora näin käsitettynä tuo elämään lisämomentin, metonymia vie elämästä jotain relevanttia. Ts. metafora on hyödyllistä, metonymia haitallista; metafora kuuluu tietoisuuden alaan - metonymia todellisuuden alaan.

Psykoanalyyttisissa yhteyksissä metaforan elämää rikastuttava ja metonymian elämää surkastuttava luonne liitetään herkästi ihmisen sukupuolisiin ominaisuuksiin. Metaforiset ilmaukset luetaan tällöin fallistis-alistaviksi (so. sadismiksi), metonyymiset ilmaukset kastraalis-alistuviksi (so. masokismiksi). Olisi kuitenkin Lacanin väärinlukemista asettaa hänet yksinomaan joko metaforaa tai metonymiaa korostavan tradition edustajaksi. Lacan ei myöskään asetu kivuttomasti fallosentriseen lukutapaan, joka niputtaa yhteen miehiset valtahierarkiat, puhekielen ylivertaisuuden (logosentrismi) ja essentiaaliset muodot.

On varsin kyseenalaista samastaa metafora miehisiin ja metonymia naisisiin sukupuoliominaisuuksiin. Eikä metaforan identifioiminen ontologiseen tietoisuuteen ja vastaavasti metonymian identifioiminen ontologiseen todellisuuteen ole yhtään äskeisiä ongelmattomampi tutkimuksen lähtökohta. Ei ole epäillystäkään, etteivätkö sekä metaforiset että metonyymiset ilmaukset liikkuisi edestakaisin todellisuuden ja tietoisuuden alueella. Se, että Freud asettaa (merkitsee) piilotajunnan metonyymiseksi, ja Lacan todellisuuden samoin metonyymiseksi, ei ole mikään käsitteellinen väärinkäsitys - vaan yksinkertaisesti painotustapojen ero.

Lacan pyrkii antamaan mielelle psykopatologisen kuvauksen. Hänen lähestymistavassaan on yhtäläisyyksiä Freudiin, mutta paljossa hän myös eroaa psykoanalyysin perustajasta. Lacan lukee uudelleen Freudia "tulkintojen arkeologiassaan". Merkitsijöiden leikki tarkoittaa ihmisen kohdalla sitä, että leikki edeltää minuuden kehittymistä.

Leikki on "transituaalista" (D. W. Winnicott). Freudin ajatuksia edelleen kehittänyt psykoanalyytikko Heinz Kohut (1913-81) on todennut, että "todellisen luovuuden perusosa on leikinomainen työskentely." Lacan puhuu "psykopatologisesta struktuurista", joka pyrkii antamaan vastauksen ihmisen mielen dynamiikasta, avaamaan sen konstikkaat solmut. Varsinaiset merkitykset syntyvät Imaginaarisuuden ja Symbolisuuden solmukohdassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Todellisuus jätetään merkityksien ulkopuolelle.

Fallinen nautinto syntyy puolestaan Symbolisuuden ja Todellisuuden kohdatessa toisensa. Fallisella nautinolla ei ole mitään tekemistä Andren nautinnon kanssa. Andren nautinto syntyy Todellisuuden ja Imaginaarisuuden solmukohdassa.

Näyttää siltä (tämä on varovainen huomioni), että sukupuolisuus olisi Lacanilla viettien ja nautintojen kyllästämää, halu ja tahtominen persoonalle kuuluvaa. Tietääkseni Lacan ei tuotannossaan pohdi halujen ja nautintojen suhdetta toisiinsa, mutta uskallan ottaa sellaisen kannan, että haluun kuuluu voluntaristinen aspekti, nautinto ei ole enää ihmisen itsensä määrättävissä.

Samalla Lacan tulee ottaneeksi kantaa ajattelun ja kielen välisiin suhteisiin. Ajattelu on ihmisen sekä tietoista että tiedostamatonta tietoisuutta, eikä ajattelua ja tietoisuutta voida yksin palauttaa fysiologisiksi tosiasioiksi.

Kielen suhteen on toisin, koska lacanilainen subjekti on jatkuvassa vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Tämä subjektin todellisuuskuva on Lacanin mukaan vieraantumista itselle tärkeistä tuntemuksista. Vieraantuminen omasta perusolemisesta synnyttää nk. halun subjektin (Lacan), joka täsmentyy eksistentiaalisin termein "epävarsinaiseksi olemiseksi" (Sartre) vastakohtana siitä aidosta olemisesta ja välittämisestä, joka vasta näyttäytyy ihmisen ydinolemuksellisena minuutena (Ahlman, Kaila, Krohn). Minuudessa ihminen on aidossa yhteydessä itseensä ja toisiin.

Ranskalainen moraalifilosofi Emmanuel Lévinas (1906-95) puhuu Andre´sta (suom. Toisesta). Toiseuden puute elämässä saa aikaan Toisemmuutta. Toisemmuus on vääränlaista tietoisuutta, jossa ihminen joko itse esineellistää eli reifikoi itsensä tai hänet esineellistetään. Toisemmuudessa nousevat pintaan ihmisen epäjalot haluamiset, pakkomielteet ja riippuvaisuudet. Kun halut ottavat yliotteen ihmisestä, hänen subjektiutensa ei ole enää hänen omansa.

Tässä tarkoituksessa Lacankin näkee kärsimyksen luonteen; kärsimys koskee hyvin konkreettisella tavalla inhimillistä luontoamme. Lacan luokittelee kärsimyksen alalajiksi ‘melankolian’. Suomeksi melankolia merkitsee synkkämielisyyttä tai alakuloa. Søren Kierkegaard (1813-55) on nimittänyt melankoliaa "hengen hysteriaksi".

‘Hysteria’ on kärsimyksen alaan kuuluvaa toimintaa. Hysteerikko elää ‘halun’, muttei omaansa - vaan muiden. Muissa kärsimyslajeissa ihminen elää pääsääntöisesti oman halunsa ja sitä kautta piinansa. Hysteerinen kohtaus yleensä vain yltyy, kun muita ihmisiä on lähettyvillä. Hysteria saa "polttoaineensa" muista ihmisistä, ja kun ei puhuta psykoottisista tai neuroottisista hysteriakohtauksista (kuten on asian laita joissakin vakavissa maanisdepressiivisuuden tai skitsofrenian muodoissa), hysteria laantuu, kun potilas jätetään yksin tuntemuksineen.

Neuroosien syinä pidetään usein mm. masentuneisuutta, syyllisyyttä, vastenmielisyyttä, inhoa, pakkomielteitä, komplekseja, ristiriitoja, traumoja ja erilaisia pelkotiloja. Viktor E. Frankl pitää näitä pikemmin neuroosien oireina: ts. masentunut ihminen on vain yksinkertaisesti "melankolinen", eikä hänen kohdallaan voida osoittaa yksittäistä syytä hänen depressionsa aiheuttajaksi.

Lacanin mukaan ihminen sekoittaa neuroosissa Imaginaarisuuden ja Symbolisuuden (ks. Liite 2). Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Yhteiskunnalliset käytännöt ja koko inhimillinen käyttäytyminen kuuluu Symbolisuuden alaan Lacanin konseptiossa. Vastaavasti ihmisen eksistentiaaliset tunnot ovat Imaginaarisuuden alaan kuuluvia asioita. Mikäli nämä kaksi aluetta menevät sekaisin ihmismielessä, ihmisen suhde sekä itseen että ulkoiseen maailmaan muuttuu täysin.

Neurootikko tietää "kuka hän on"; ts. hänellä ei ole harhaisia kuvitelmia omasta minästään (niin kuin on asian laita psykooseissa, joissa ihminen kietoutuu täysin Imaginaarisuuteensa). Eräässä mielessä neurootikon todellisuuskuva on "terve": kahvikuppineurootikko pystyy tekemään selvän eron itsensä ja maailman välillä. Mutta sitä, mitä neurootikko ei enää pysty hallitsemaan, on todellisuuden värittyminen symboliseksi. Todellisina pitämämme asiat muuttuvat neurootikolla symbolisiksi, jolloin muiden ihmisten pelkkä läsnäolo on hermostuttuvaa ja saa aikaan psykofyysiä oikeita (mm. huimausta, vapinaa, sydämen voimistuvaa lyömistä ja hikoilua).

Imaginaarisuuden, Symbolisuuden ja Todellisuuden risteyskohta on paikka, jossa ihminen vieraantuu omista aidoista tuntemuksistaan (=Toiseudesta). Neurooreissa ihminen tekee Symbolisuudesta elämänsä keskipisteen, jolloin hän on yhtä sidoksissa muihin ihmisiin kuin pervertikko on fetissiinsä.

"Olla toisen katseen alla" oli Jean-Paul Sartren (1905-81) eksistentialismin keskeisimpiä kohtia. Ihminen määrittelee aina itsensä toisten kautta, joten viime kädessä ihmiset ovat objekteja, eivät subjekteja. Sartren objekti-ihminen on eräänlainen lacanilainen signifioija, joka jatkuvasti merkitsee sisintä olemustaan ja muiden ulkoisia olemuksia - mutta ei objektina, vaan subjektina - ja tämä on aina muistettava, kun Sartrea ja Lacania verrataan toisiinsa.

Neurootikon arkipäivää (Todellisuutta) värittää Symbolisuuden ylikorostunut vaikutus, jolloin elämän pienet yksityiskohdat lohkaisevat suhteettoman suuren osan huomiokyvystä. Käsitykset minuudesta ja muista elämän tärkeistä kysymyksistä jäävät käsittelemättä, eikä Imaginaarisuus näyttele minkäänlaista roolia neurootikon kohdalla. Kaikki energia joudutaan suuntaamaan itse neurooseihin.

Sigmund Freud katsoi, että kaikki perversiot ovat ihmismielen sairautta, josta voidaan vapautua psykoanalyysilla. Ottamatta sen enempää kantaa perversioiden haitallisuuteen, perversiossa Todellisuus muodostuu fetisistiseksi, jolloin Todellisuus imaginarisoidaan koskemaan Symbolisuutta. Fetissi merkitsee ihmiselle kuvitteellista nautintoa. Tällöin todellista on ainostaan se, joka symbolisoi ihmiselle nautintoja.

Fetissien luonne on mielihyvän tuottaminen ihmiselle. Viina, seksi ja rakkaus, työ, vapaa-ajanharrastukset, raha, upeat esineet; listaa erityyppisistä fetisseistä voisi jatkaa loputtomiin. Nykyaikainen länsimaalainen elämäntapa on läpikotaisin fetisistinen, mutta harva tulee sitä edes huomanneeksi. Kaikki nautinnot eivät suinkaan ole fetissejä. Fetissi on sellainen nautinnon lähde, jonka ympärillä ihmisen elämä on alkanut pyöriä häiritsevän paljon.

Nautinnoissa sinänsä ei ole mitään vikaa; vasta kun puhutaan riippuvuuksista (addiktioista), perversiot ovat astuneet ihmisen elämän pääsisällöksi. Lievät tavarafetisismin muodot eivät ole perverssiivisiä, mutta heti kun ne haukkaavat liian suuren osan ihmisen elämästä (jolloin voimme puhua vieraantumisesta omista tuntemuksista), olemme perverssioiden valtakunnassa.

Perverssiivinen käyttäytyminen on sukupuolisesti värittyvää "poikkeavuutta", jonkintyyppisistä harhaviettisyyttä, jonka sairaaloisuuden asteen mittaavat aina vallitsevat ihmiskäsitykset yhteiskunnassa. Siksi en ainakaan minä menisi hetimiten rinnastamaan sairauksia ja perverssioita toisiinsa.

Neurootikko vielä voisi ajatella Imaginaarisuuteen kuuluvia asioita, jos vain jaksaisi, mutta pervertikon "hedonis-narkoottinen" maailmankuva on läpeensä nautintokeskeinen: maailmankatsomukselliset kysymykset eivät kertakaikkiaan mahdu pervertikon ajatuksiin.

Psykootikko ei pysty tekemään eroa itsen ja ulkoisen todellisuuden välillä. Psykoosissa Todellisuus muodostuu aistiharhaiseksi ja Symbolisuus kuvitteelliseksi. Vaikka psykootikolla sekoittuvat Symbolisuus ja Imaginaarisuus samalla tavoin kuin neurootikolla on huomattava seuraava ero: neurootikolla Todellisuuden piiri säilyy jota kuinkin eheänä - kun taas psykootikko muuttaa Todellisuuden omien hallusinaatioittensa ja illusooristen kuviensa täyttämäksi todellisuudeksi. Luulosairaus ja erilaiset fobiat on tällaista psykoottista käyttäytymistä.

Psykootikko ei ole millään muodoin enää "terve ihminen", jolla mieli kulkisi normaalisti: psykoottinen ihminen elää imaginaarisuutensa vankilassa ja aivan omanlaatuisessa merkitysavaruudessa. Psykootikko näkee kaiken omien väritettyjen silmälasiensa kautta.

de Saussuren merkki on kaksikasvoinen psyykkinen entiteetti. Merkissä yhdistyy käsite ja akustinen kuva - ei yksittäinen nimi ja olio. de Saussure vastustaa kielen systematiikkaa ja olemuksellisuutta (Hegel). Merkityssä näkyy merkin henkinen luonne, joka muodostuu ihmismielessä. Merkityssä identifioituu ajatuksessa syntynyt käsite. de Saussure nimittää merkittyä "spiritualistiseksi merkiksi".

Merkitsijää de Saussure nimittää "sensoriseksi merkiksi"; merkitsijässä tulee ilmi merkin materiaalinen luonne, ts. psyykkinen jälki tajunnassa eli merkistä muodostettu akustinen kuva. Merkki "elää" ja muuttuu koko ajan. Siksi se on kaikkien määrittelyjen ulkopuolella. Merkki on saussurelaisittain motivoimaton (arbitraarinen), ei siis mielivaltainen, jollaiseksi de Saussuren merkitsijää usein virheelliseksi nimitetään.

Saussurelainen paradoksi syntyy, kun ihmismieltä pidetään samanaikaisesti sosiaalisena. Sosiaalinen todellisuutemme poliittisesta ja taloudellisesta päätöksenteosta sähköisiin viestimiin manipuloi ja muuntelee merkkimaailmaamme kaiken aikaa. Tällaisessa todellisuudessa merkki ei voi noudattaa omia spontaaneja, mielivaltaisia lakejaan.

Psykopatologisen struktuurin "kolminaisuus" voidaan esittää kuviona, jota Lacan nimittää "mentaaliseksi solmuksi"; tällainen borromeolainen solmu pyrkii tavoittamaan "puhuvan kirjoittamisen" eli tiedostamattoman puheen. "Mentaalisessa solmussa merkitys ja mieli inkarnoituu oikealle puolella kuviota, tiedostamattoman huomioon ottavalla tavalla." (Ks. Sivenius 1988: 212) Viime kädessä mentaalinen solmu antaa olomuodon sille, joka ei näy. Nimitettäköön reaalisen näkymätöntä osaa vaikkapa "hiljaiseksi tiedoksi" (engl. tacit knowledge), läsnäolevaksi olemiseksi ilman varsinaista konkreettista läsnäoloa.

Lacanin psykopatologinen struktuuri on kolmidimensioninen: Imaginaarinen (I), Symbolinen (S) ja Todellinen (T). Nämä tasot muodostavat kolme toisiaan leikkaavaa ympyrää. Mentaalisen solmun kaikki ympyrät leikkaavat kohdassa, jota Lacan merkitsee Lévinakselta lainatulla termillä ‘andre’ (pieni a, suom. ‘toinen’). Tämä toinen on ihmisen Toisemmuutta eli lacanilaisittain "halun subjekti", josta ihmisen tulee vapautua.

Todellisuus’ on perimmäiseltä luonteeltaan objektiivinen; siinä kuvastuvat erilaiset objektit ja esineet. ‘Symbolisuus’ on subjektiivista; subjektin ala kuuluu Symbolisuudelle. ‘Imaginaarisuus’ tunkeutuu syvemmälle subjektin olemukseen kuin Symbolisuus; minuus (tai itseys), ihmisen todellinen (ei-muuttuva) minä on tällöin tarkastelun kohteena.

Lacan käyttää ranskalaista termiä ‘Andre’ (iso A, suom. ‘Toinen’) Imaginaarisuudesta puhuessaan. On todella huomattava, että Toinen on lakien ja sääntöjen ulkopuolella: Toinen on absoluuttisen autonominen ja itseriittoinen, riittävä itselleen. Lait ja säännöt Lacan sijoittaa Symbolisuuden alueelle, ei Todellisuuden. Subjekti kuuluu Symbolisuuteen, Minuus Imaginaarisuuteen. Erottelu on minusta tärkeä, koska ihmisyys ja ihmispersoona on enemmän kuin pelkkä henkilön nimi tai identiteetti.

Mikäli Symbolisuus ja Imaginaarisuus sekoittuvat keskenään, ihmisen eheyden tunne murenee. Näin tapahtuu helposti nykyisenkaltaisessa talousjärjestelmässä, jossa asiakaskunta nähdään mielikuvamainonnan kohteena ja itse työtä suorittava porras alati itse itseään uudistavana tuotannonvoimana. Maanis-depressiivinen masentuneisuus (usein myös hypomania l. lievä mania kuten esim. liikatoiminnallisuus) ja monet hysterian ja psykoosien alalajit vaivaavat monia, jotka yrittävät luovia työn, vapaa-ajan ja ihmissuhteiden ristipaineissa.

Todellisuus näyttäytyy ihmiselle aina sellaisena kuin se piirtyy hänen kokemusmaailmaansa vasten. Todellisuus toimii puskurina Symbolisuuden ja Imaginaarisuuden välillä, eräänlaisena "selväjärkisyyden rajavartijana": työ ja mediat pyrkivät tahallisesti hämärtämään ihmisten todellisuuskuvia sillä seurauksella, että ns. tavallinen elämä (eli todellisuus itsessään) koetaan aina vain eteerisemmäksi.

Vanhan maailman hierarkkisessa työelämässä ihmisten pysyvällä, persoonallisella luonteella oli merkitystä. Uudessa uljaassa työelämässä olennaista on se, että kykenee tuottamaan uusia ideoita liukuhihnalta. Kapitalismi riistää tässä ihmispersoonaa karmealla tavalla. Työntekijät ovat jatkuvassa uudistumisen pakkoprosesseissa, jotka loitontavat heitä heidän aidoista tunteistaan. Joustamaan joutuu koko persoonallisuus ja yksilötasolla minuus rapautuu. Epävarmuus työmarkkinoilla tuottaa myös alituisen varuillaanolon suhteessa työtovereihin. Tästä on se vakava seuraus, että työnantajan ja työntekijän välisen luottamuksen aste heikkenee.

Burke, Peter (1993): Samtalskonstens historia. Uddevalla: Bokförlaget Daidalos 1995.

Burkin, Viktor (Martti Lintusen, Tauno Saarelan ja Janne Seppäsen toimittamia tekstejä vuosilta 1974-1984): Taideteorian loppu. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino 1989.

Culler, Jonathan (1976): Ferdinand de Saussure. Tutkijaliiton julkaisisarja 77. Helsinki 1994.

Freud, Sigmund (1900): Unien tulkinta. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy 1999.

Kemp, Peter (1992): Emmanuel Lévinas. En introduktion. Uddevalla: Bokförlaget Daidalos 1992.

Kohut, Heinz: The Restoration of the Self. New York: International Universities Press 1977.

Lacan, Jacques (1966): Écrits - spegelstadiet och andra skrifter i urval av Iréne Matthis. Borås: Bokförlaget Natur och Kultur 1989.

O´Connor, John (toim.): Modern Materialism: Readings on Mind-Body Identity. New York: Harcourt, Brace & World, Inc. 1969.

Pinker, Steven (1994): Der Sprachinstink. Wie der Geist die Sprache bildet? Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft 1996.

Sivenius, Hannu: L´Effet C´Est Moi. Lacan ja minä. Kirjoitus Ilkka Niiniluodon ja Petri Stenmanin toimittamasta Suomen Filosofisen Yhdistyksen Minä -kollokvion esitelmäsarjasta vuodelta 1988: 197-244. Helsinki.

Vološinov, Valentin (1929): Kielen dialogisuus. Marxismi ja kielifilosofia. Tampere: Osuuskunta Vastapaino 1990.