Virtuaalisesti pyöräilystä
Tässä minun
mielestäni
hyödyllisiä linkkejä
-
Sanon suoraan: maantiepyöräily on kestävyyslajien ehdoton kunkku. Ammattilaispyöräilijät ajavat vuosittain yhteensä 30.000-40.000 kilometriä itse varsinaisissa kilpailuissa ja harjoituksissa. Mitään muuta kestävyysurheilulajia ei voi minusta verrata kolmeviikkoisiin ammattilaisten etappikilpailuihin. Triathlon ja pitkänmatkan juoksut ovat toki vaativia nekin, mutta sellaiseen henkiseen ja fyysiseen rääkkiin, johon ammattilaispolkijat joutuvat, ei niissä lajeissa ylletä. Lisäksi on muistettava, että pyöräily on ehkä palloilulajien ja purjehduksen ohella suurinta taktista oivallusta ja älykkyyttä vaativa urheilulaji. Kunnioitan suunnattomasti noita maanteiden gladiaattoreita, jotka jaksavat pitää yllä korkeata keskinopeutta päivästä toiseen Italian, Ranskan ja Espanjan ympäriajoissa, doping-skandaaleista huolimatta. He ovat palkintonsa ansainneet, joten ojentakaamme se heille. (Ks. lyhyt neljän minuutin mittainen multimediaesitys pyöräilyn historiasta.)
Seuraavassa summaan
lyhyesti pyöräilyn
olennaisia piirteitä
- A. RAVINTO JA JUOMA
Ihmisen suorituskyvyn ja ravinnon välillä on selvä riippuvuussuhde. On todistettu, että oikea tarkoituksenmukainen, urheilun vaatimuksia vastaava ravinto on yksi suoritukseen vaikuttavista tekijöistä. Yleensäkin ravinnon tehtävänä on korvata kulutettuja "rakennusosia", luoda edellytyksiä suorituskyvylle, ylläpitää terveyttä ja taata nuorten säännönmukainen kasvu.
Ravintokysymykset ovat olennaisen tärkeitä olipa kyseessä huippu-urheilija, kuntoilija tai nuori kasvava urheilijanalku. Urheilijan tulee saada päivittäin riittävästi ravitsevaa ja monipuolista ravintoa. Oikeiden ravinto- ja ruokailutottumusten omaksuminen on osa urheilullista elämäntapaa.
Urheilijan ravintoon ei liity mitään ihmeellistä, mystistä. Pyöräilijänkin ravintoa suunniteltaessa on vastattava pariin yksinkertaiseen, helppoon kysymykseen:
- Mitä pyöräilijä tarvitsee?
- Miten tämä tarve tyydytetään?
Ravinnon tarve riippuu aina urheilijan iästä, sukupuolesta, koosta, painosta, ulkopuolisista olosuhteista ja tietenkin itse urheilumuodon vaatimuksista. Koska pyöräily on maailman kovin ja vaativin urheilumuoto, ravinnon osuus ja merkitys korostuu. Ravinto on osa pyöräilijän menestystekijöitä, mutta ei toki korvaa esimerkiksi virheitä valmennusprosessissa, rasituksen ja levon suhteiden määrittelyssä tai valmennusmetodiikassa.
Mitä raskaampi ihminen on ja mitä kovemmasta rasituksesta on kyse, sitä enemmän energiaa kuluu. Esim. 80-kiloinen polkija edetessään 30-kilometrin tuntivauhdilla normaali maastossa ja vähätuulisella ilmalla kuluttaa tunnin aikana noin 1.000-1.200 kilokaloria. Kaksikymmentäkiloa kevyempi polkija selviää kolme-neljäsataa kcal:ia vähäisemmällä energiankulutuksella. Vaativat maasto ja ilmasto-olosuhteet kasvattavat osaltaan energiankulutusta.
Ravintotasapainon vaatimukset jakautuvat karkeasti viiteen osaan:
1. Energiatasapaino
Energiaa tulee saada ravinnosta yhtä paljon kuin sitä päivittäin tarvitaan. Ei liikaa eikä liian vähän. Olisi hyvä tottua jaottelemaan päivittäiset "tankkaukset" tasaisesti ja säännönmukaisesti. Mikäli syödään kolmesti päivässä, niin ohjenuoraksi sopii, että kolmannes energiantarpeesta saadaan aamiaisella, kolmannes lounaalla ja kolmannes päivällisellä.
Pyöräilijä tarvitsee harjoitusrasituksesta riippuen päivittäin keskimäärin 75 kcal energiaa painokiloa kohti eli normaalikokoisella miehellä jotakuinkin 5.500-6.500 kcal. Energiantarve vaihtelee huomattavasti rasituksen luonteesta johtuen. Ja henkilökohtaiset vaihteluvälit ovat suuria, parhaiten oma yksilöllinen energiankulutus löytyy yrityksen ja erehdyksen yksinkertaisella mutta ah niin tehokkaalla menetelmällä. Kun on muutaman kerran lähtenyt lenkille väärin tankanneena ja rämpii kevätviimassa kymmeniä kilometrejä kotiin, luulisi kovapäisimmänkin oppivan.
Tukevasti ei pidä syödä juuri ennen suoritusta. Ateriasta pitäisi olla kulunut rasituksen alkuun vähintään muutama tunti. Kevyt välipala ennen suoritusta sopii, mutta raskas ateria voi koitua jopa hengenmenoksi. Pahimmassa tapauksessa täysi vatsalaukku voi revetä kovassa rasituksessa ja aikaan saada sisäisen verenvuodon. Ruoka viipyy mahalaukussa yllättävän pitkään. Ammattipyöräilijät suosivat pastatyyppisiä ruokia ja puuroja. Kala ja ruistuotteet ovat mahaystävällisempiä kuin rasvainen liha tai makkara.
2. Ravintoainetasapaino
Päivittäin tulee turvata riittävä hiilihydraattien (mm. viljatuotteet, hedelmät, juurekset, marjat, hillot, hunaja ja suklaa ym.), valkuaisen (mm. maitotuotteet, liha, kala, maksa ja riisi ym.) ja rasvojen (mm. ruokaöljyt, kala ja liha ym.) saanti. Pyöräily tyypillisenä kestävyyttä ja kestovoimaa vaativana lajina edellyttää erityisesti hiilihydraatti- ja valkuaisainepitoisen ravinnon tarvaamisen. On selvitetty, että pyöräilijän perusravinnosta tulisi olla 50-60 % hiilihydraatteja, 15-17 % valkuaista ja 25 % rasvoja.
Tärkeää on oppia syömään energiarikkaita, "puhtaita" ravintoaineita ja välttää "tyhjiä" energian korvikkeita. Monipuolinen ravinto on paras tae oikeaoppiselle ravinnolle. Ruoka-aineiden arvokkuutta mitataan niiden energiamäärien ohella myös niiden kemiallisen koostumuksen ja biologisen hyväksikäytön perusteella. On olemassa ruoka-aineita, jotka täydentävät hyvin toisiaan tai sitten eivät oikein sovi yhtä aikaa nautittaviksi. Kiusallisten ilma- ym. vaivojen välttämiseksi nämäkin seikat kannattaa pyöräilijän ravintoa mietittäessä ottaa huomioon.
Esimerkiksi hyvin toisiaan täydentäviä valkuaineita ovat seuraavat:
- viljatuotteet & maito, liha, kananmunat ja kala
- perunat & maito
- maissi & maito, maapähkinät ja riisi
- palkokasvit & maito, vehnä ja ruis
- vehnä & maapähkinät ja hiiva
Vastaavasti huonosti toistensa kanssa sopivia valkuaisaineita ovat seuraavat:
- viljatuotteet & perunat
- leipä & vihannekset
- palkokasvit & perunat, liha ja kala
3. Kivennäisainetasapaino
Kivennäis- ja hivenaineet ovat tärkeitä elimistön toiminnan katalysaattoreita ja kiihdyttäjiä, "energian pumppaajia" ja palautustoimien nopeuttajia. Urheilijan kannalta tärkeimpiä kivennäis- ja hivenaineita ovat kalkki, rauta, fosfori, kloori, natrium, jodi, kalsium, kalium, magnesium, mangaani, seleeni ja sinkki. Niitä saadaan normaalista, monipuolisesta ravinnosta. Erityisen hyviä lähteitä ovat hedelmät, juurekset, vihannekset, maitotuotteet ja viljat. Kovan rasituksen aikana (syke noin 80-90 % maksimisykkeestä) kannattaa käyttää myös erilaisia kivennäis- ja hivenainevalmisteita.
4. Vitamiinitasapaino
Vitamiinit takaavat myös energiatalouden sujuvan toiminnan, edesauttavat aineenvaihduntaprosesseja ja nopeuttavat palautumista. Tärkeimmät vitamiinit, A, B-ryhmä, C, D, E ja K saadaan normaalista ravinnosta. Parhaita vitamiinilähteitä ovat hedelmät, marjat, juurekset ja vihannekset. Pitkäaikaisen suorituksen kuluessa C-vitamiinivarastot tyhjentyvät helpoiten, koska niiden kulutus on suurinta.
5. Nestetasapaino
Riittävä nesteen saaminen on pyöräilijän suorituskyvyn kannalta olennaisen tärkeä asia. Nestettä tulee nauttia paljon suorituksen aikana syntyneen nestevajauksen korvaamiseksi. Juomaa kannattaa ottaa varttitunnin välein, muutama hörppäys kerrallaan. Liika juoma jää vain hölskymään vatsan pohjalla ja häiritsemään ajoa.
Päivittäin pyöräilijä tarvitsee nestettä normaalisti 2-3 litraa, joka saadaan ruuasta ja juomista. Kovan harjoituksen tai kilpailun aikana nesteen tarve moninkertaistuu. Urheilijan neste on luonnollisestikin hedelmämehuja, kivennäisvesiä, teetä, kahvia, maitoa, vettä ja virvoitusjuomia. Alkoholijuomat eivät kuulu näihin virvokkeisiin. Alkoholi tosin sisältää paljon energiaa mutta ei paranna suorituskykyä - vaan päinvastoin vie entisenkin "kunnon" ja hidastaa palautumisprosesseja.
EIKÄ MILLÄÄN PAHALLA!
Energiapatukat ja voimajuomat ovat tarpeellisia
vain huippu-urheilijoille. Meille muille riittää
puhdas vesi aivan hyvin. Ja sitä paitsi
hammashygienisesti ne ovat melko epäterveellisiä.
Lopuksi sopikaamme siitä, että kun poljet et ota,
kun otat et polje. Krapulassa ei kannata lähteä
lenkille, siinä vaarantaa vain oman ja muiden
terveyden. Ja eihän alkoholi sitäpaitsi kuulu
edes urheilulliseen elämäntapaan.*
- B. VAATETUS
Vaatetuksen osuutta suorituksessa ei ole syytä väheksyä. Ellei halua investoida varta vasten pyöräilyyn suunniteltuihin asusteihin, suosittelen ns. kerrospukeutumista säiden mukaan. Periaattena on se, että yhden vaateparren kosteus imeytyy toisiin kerroksiin, estäen ihoa jäähtymästä kananlihalle suorituksen aikana. Näin lihakset pysyvät lämpiminä ja siten toimintakykyisinä. Mitä maateriaalia vaatteet ovatkin, niiden on oltava hengittäviä kuten puuvilla.
Kesällä normaalilämpö antaa tilaisuuden pukeutua shortseihin ja lyhythihaiseen paitapuseroon. Kyseinen asuyhdistelmä on ihanteellisin pyöräilyyn, jossa tulee helposti hiki. Koskien sekä lyhyitä että pitkiä pyöräilyhousuja kannattaa varmistaa, että niiden haarojen seutu on pehmustettu. Olen aina kauhulla seurannut ihmisiä, jotka polkevat farkut jalassa.
Yläosa paljaana en kehoita ketään ajamaan pitempiä matkoja: kun pyörä menee eteenpäin siitä syntyy ilmapyörteitä, jotka kyllä jossain määrin vilvoittavat mutta myös poistavat iholta ne ensiaistimukset, jotka varoittaisivat palamisvaarasta.
Pitkien housujen hankinnassa on kiinnitettävä huomiota lahkeiden pituuteen. Vaikka housunlahkeet näyttäisivätkin seisten tarpeeksi pitkiltä, satulassa istuen ne saattavat jättää nilkat suojattomiksi. Takin helmojen pituus on oltava myös kohdallaan, muuten alaselkä saa helposti kylmää ja seurauksena voi olla useiden viikkojen ajotauko. Kunnon pyöräilytakissa on korkea kaulusosa suojaamassa kaulaa.
Kengissä on tärkeä muistaa, että niiden pohja on jäykkä, muuten jalkaterä saattaa vahingoittua. Tavalliset lenkkitossut eivät siis sovellu pyöräilyyn lestinsä lötköyden vuoksi. Käsiä on hyvä suojata erityisillä pyöräilyhansikkailla. Kylmällä ilmalla käsineen varren on oltava pitkä; näin se yhdessä takin pitkän hihan kanssa pitää paleltumisherkän ranteen lämpimänä.
Ja sen tarkemmin perustelematta asialliseen pukeutumiseen kuuluu myös kypärä, eikö kuulukin!
*
- C. PYÖRITTÄMINEN
Polkemisnopeuden on oltava riittävän nopea, noin 90 kierrosta minuutissa. Nopea polkeminen kuormittaa keuhkoja ja sydäntä enemmän kuin hitaampi tempo. Vastaavasti lihasvoimaa tarvitaan vähemmän. On tietenkin harjoittelujaksoja, joiden tarkoituksena onkin ajaa tavallisista raskaammilla välityksillä. Pyörittämällä pystytään pitämään korkeampaa keskinopeutta vähäisemmällä energiankulutuksella kuin junttaamalla isolla pykälällä. Näin etenkin vastatuuliosuuksilla.
Nopea polkeminen ja oikeiden välitysten löytyminen helpottavat polkijaa pysymään rytmissä. Rytmi on kaikki kaikessa, sillä nykivällä ja töksähtelevällä tyylillä polkeva etenee epätaloudellisesti. Kun rytmi katoaa, maitohapot iskeytyvät jalkoihin. Ja siihen tyssää samalla nopea matkanteko.
Pyöräilyssä voima (so. watit) pyritään suuntaamaan itse polkemiseen. Ihanteellisessa ajoasennossa pyöräilijä halkoo tuulta matalalla ja hänen ylävartalonsa on horjumaton. Tällöin selkäranka muodostaa aerobisen tuulipinnan. Näin säästetään energiaa. Tämä yhdistyneenä vaivattoman kevyeltä näyttävään pyörittämiseen takaa mahdollisimman nopean matkanteon.
Ellei omista varsinaisia pyöräilykenkiä, kannattaa hankkia polkimiinsa ns. varvaskoukut. Ne toimivat klossipolkimien tapaan ja tehostavat polkemista.
*
- D. LIHASKUNTO
Varsinaista voimaharjoittelua pyöräilyurheilu ei vaadi. Isoista lihaksista ei pyöräilyssä ole hyötyä, päinvastoin. Käytännössä tämä näkyy siinä, että suurikokoisen ihmisen lihaksisto tarvitsee suhteellisesti enemmän happea kuin pienikokoisen. Vuori- ja ylämäkiosuuksilla ruumiinrakenteen keveys ja pienuus ovat selviä etuja.
Ihmisen sydämen pumppausteho ja keuhkojen tilavuus eivät yleensä vaihtele ihmisillä kovinkaan paljon. Tietenkin on olemassa poikkeusyksilöitä, mutta ihmisen kunnonkehityksen ratkaisee lopultakin riittävä laadullinen ja määrällinen harjoittelu. Hyvänä ihmiskehon sisäisenä "kuntomittarina" toimii pallean seutu, joka aina ilmoittaa kun vauhtia tai matkakilometrejä alkaa kertyä liikaa.
Pyöräilyssä lihaksisto totutetaan sietämään kovaa rasitusta sekä matalasykkeisillä pitkillä harjoituslenkeillä että aivan maksimisykkeen lähellä suoritettavilla lyhytkestoisilla pyrähdyksillä. Intervallimainen harjoittelu nostaa kuntoa kaikkein tehokkaimmin. Harjoittelun vastapainona on oltava riittävästi lepoa. On myös huolehdittava lihasnotkeudesta ja tehtävä säännöllisesti voimisteluliikkeitä. Eikä heirontakaan olisi pahitteeksi.
*
- E. HAPENOTTOKYKY
Valtaosa pyöräilyharjoittelusta kulkee aerobisella hapenoton tasolla. Kuntourheilijan ei ole yleensä tarvetta harjoitella anaerobisella alueella kuin poikkeustapauksissa: ratapyöräily ja kiri- ja vauhtikyvyn maksimointi kilpailuolosuhteissa vaativat harjoittelua anaerobisella tasolla.
Anaerobinen alue löytyy itse kunkin maksimisykkeen läheltä. Mitä kauemmin jaksaa pyörittää anaerobisella alueella, sitä paremmin lihakset sietävät korkeaa maitohappopitoisuutta. Kilpailijalle tämä ominaisuus on äärimmäisen tärkeä, ja myös kuntoilijalle, mikäli hän niin haluaa. Varma merkki väsymisestä on se, kun syke pysyttelee koko ajan korkeana eivätkä jalat jaksa enää pyörittää aikaisemmassa tahdissa.
Jotta hapenoton maksimaalisista ulottuvuuksista pääsisi kunnolla nauttimaan, on todella tärkeää paneutua oikeaan ajoasentoon, sillä sen löytyminen ei säästä vain monelta niska- ja selkäsäryltä - vaan tekee mahdolliseksi tehokkaan hengityksen. Ihmisen fysiologiset ja rakenteelliset ominaisuudet määräävät, miten matalalla hän pystyy ajamaan. On olemassa henkilöitä, joiden fyysiikka estää matalalla ajon. Ja mitä enemmän ihmisellä on vatsaa, sitä vaikeampaa on polkea matalassa asennossa.
Muita hapenottokykyä lisääviä lajeja ovat mm. juoksu, soutu, uinti, spinning/kuntopyöräily ja hiihto.
*
- F. VÄLINEET
Mikäli ei puhuta varsinaisesta kilpapyöräilystä, ihanteellisin rengasleveys maantielle on sileä 28-32 millinen. Sitä ohuemmat ovat liukkaalla kelillä vaaralliset ja Suomen oloihin epäkäytännölliset. Maassammehan riittää huonokuntoisia asfalttiteitä ja kosteita ilmoja aivan riittämiin. Maastoon ja erämaihin sopii parhaiten paksurenkaiset maastopyörät.
Kuntoiluun minä valitsisin ns. hybridin helposti poistettavine lokasuojineen ja tavaratelineineen. Runkomateriaalina alumiini on keveytensä takia varsin varteenotettava vaihtoehto. Runkokehikon teettäisin mittojen mukaan. On sitten makuasia haluaako maantielle jousitetun etu- ja/tai takahaarukan, minusta ne ovat enemmän tarpeen maastopoluille.
Aivan viimeaikoina on alkanut näkyä pyörissä ns. touringtankoja, jotka ovat tavalliselle kuntoilijalle käyttökelpoisempia kuin kilpapyörien "kippurasarvet". Touringtangossa otekohtia riittää ja ajoasennon pituus muuttuu enemmän kuin lisäkahvoilla varustetulla suoralla tangolla. Touringtankoa voi käyttää myös triathlontankona, kunhan vain muistaa että liian makaava ajoasento estää sisäelinten tehokkaan toiminnan.
Perinteisessä retkipyörässä on 28-tuuman rengaskoko. Siinä polkijan painopiste on melko korkealla. Joko 26- tai 27-tuuman renkaat olisivat järkevämmät siinä mielessä, että mitä alempana polkijan painopiste sijaitsee, sitä tehokkaampaa matkanteko on, etenkin kovassa vastatuulessa.
Maantiepyörän olisi oltava jäykkä, rungon huteruus tulee esille ylämäissä. Suuri runkokoko estää asettamasta satulaa riittävän korkealle, mistä on seurauksena liian pysty ajoasento.
Kilpapyörissä on tavanomaisesti ollut vain kaksi kiekkoa edessä, ja takarattaan koolla on sitten kasvatettu välitystä. Tässä kehitystyössä on otettu käyttöön erikoisohut kettinki, joka on tehnyt mahdolliseksi entistä jouhevamman vaihtamisen. Kolmannen kiekon asentaminen eteen leventää kampien etäisyyttä poljinkeskiöstä, ja siinä onkin syy, miksi kilpapyöräilijät ovat vierastaneet kolmannen kiekon käyttöönottoa. Mutta kuntoiluun kolmannesta kiekosta ei liene sen suurempaa haittaa.
Käytännössä vakiopyörissä pienin eturatas tahtoo jäädä käyttämättä, kun kuntoa alkaa tulla vähänkin enemmän. Sanoisin, että retkeilevä pyöräilijä voi tarvita kolmea eturatasta jo matkavarusteiden painon takia, mutta puhtaasti kuntoa hakevan pyöräilijän kannattaa tyytyä kahteen eturattaaseen ja laitattaa taakse joko yhdeksän- tai kymmenrattaiset kiekot.
Sykemittari on oiva apuväline harjoittelussa. Sillä pystyy harjoittelemaan juuri sinulle oikealla syketasolla. Sitä mukaa kun kunto paranee, kykenee pitämään korkeampaa pulssia entistä pitempään. Kuntoilijalle sykemittari onkin hyödyllisempi kuin matka- nopeusmittariyhdistelmä.
Kuntopyörä on mielestäni mitä mainioin tapa kohentaa polkemistekniikkaa ja sykettä silloin kun ilmastolliset olosuhteet ovat polkemiselle epäedulliset. Olen itse huomannut, että 30-60 minuutin jaksot korkealla syketasolla helpottavat huomattavasti pyöräilyn aloittamista kevätviimassa. Kun polkee mahdollisimman nopeasti mahdollisimman lyhyessä ajassa, niin tunnelma on aika lailla samantapainen kuin aika-ajoissa.
Unohda heti alkuunsa kaikista halvimmat mallit, sillä ne päätyvät helposti vaatekaapin nurkkaan ja aiheuttavat yleisen inhotuksen kuntopyöräilyä kohtaan. Pyöräilijän kuntopyörässä pitäisi olla raskas vauhtipyörä, jolloin ajotuntuma ja vastus ovat lähempänä oikeaa. Ja on syytä kokeilla polkemista ennen ostopäätöstä ja katsoa, että pyörässä on monipuoliset ohjaustangon ja satulan säädöt. Periaatteena on, että sisällä polkeminen muistuttaisi mahdollisimman paljon maatiellä polkemista.
Mikäli varsinainen kuntopyörä ei innosta, markkinoilla on erilaisia telamaisia harjoitusvastuksia. Harjoitusvastuksissa tavallisen pyörän takapää kiinnitetään telineeseen ja renkaaton etuhaarukka laitetaan korokkeelle. Takarenkaan on hyvä olla sileä, sillä nappularengas pitää kovempaa ääntä ja pito ei ole niin tasainen. Pyörä kannattaa suojata hikiroiskeilta tai ainakin pitää pyyhettä käsillä. Hikoilu on sisätiloissa yllättävän kovaa, kun ajoviima puuttuu. Ahkerassa sisäpyöräilyssä hoitamaton kalliskin pyörä voi mennä nopeasti todella huonoon kuntoon.
Rahalla on mahdollista hankkia virtuaalilaitteita, joilla sisätiloihin pystyy loihtimaan digitaalitekniikkaan perustuvia joko valmiita tai itse ohjelmoituja reittejä. Tietokoneen näytönohjaimena ei kannata käyttää heppoisia malleja, sillä niillä softa ei pyöri näyttävästi. Ergometriset kuntopyörät ja harjoitusvastusten telat perustuvat melkein kaikki magneettivastukseen. Tietokoneen ohjausyksikkö sijaitsee yleensä itse ohjaustangossa. Yksikössä liikutaan eri valikoissa ja muutetaan vastusta. Ensin valitaan vaikkapa maasto, velodromi tai maaseutu. Seuraavaksi onkin tarjolla eripituisia harjoitusohjelmia. Ratatreenit ovat kuin aika-ajoja ja niihin saa vaihtelua kun vähän kurvailee kaarteissa (kaarteen jyrkkyys antaa aika luontevan tuntuisesti lisävastusta). Maaseudulla on pitkiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja. Ja niin edelleen... .
Tietokoneen näytöllä esiintyvä keinotodellisuus muuttaa sisäharjoittelun yllättävän innostavaksi ja aikakin kuluu siinä samalla kuin siivillä. Ohjausyksikkö näyttää ruudulla mm. ajoajan, nopeuden, nousuprosentin, watit, matkan, sykkeen, pyörityksen, suorituskyvyn (watit/syke) ja erilaisia keskiarvoja. Tarkkailtavaa siis löytyy. Mikäli niin haluaa taustalle voi laittaa soimaan suosikkimusiikkiaan. Tällaiset pyöräilysimulaattorit ovat mullistaneet talviharjoittelun.
Klikkaamalla painiketta
pääset esittelysivulleni