Amerikan Yhdysvallat on länsimaalaisuuden veturi ja kulttuuri, josta muualla tiedetään lähinnä se, mitä amerikkalainen kulttuuriteollisuus tuottaa. Hyökkäys sitä vastaan on tulkittu samalla hyökkäykseksi koko ihmiskuntaa ja sivistynyttä maailmaa vastaan. Onko todella näin? Vai olisiko mahdollista, että hyökkäys johtui maailman supervallaksi julistautuneen valtion aikaisemmista synneistä? Tätä mieltä on kielitieteilijä ja poliittisen polemiikin veteraani Noam Chomsky (s. 1928). Chomsky väittää amerikkalaisten syyllistyneen muuan muassa vääryyksiin palestiinalaisia kohtaan tukiessaan Israelia sekä tuhonneen taloussaarrollaan Irakin yhteiskunnan.

Toisenlaisiakin mielipiteitä kuuluu: kirjailija Salman Rushdien mielestä terroristin teoista on vastuussa vain terroristi itse, ei Yhdysvallat. Perimmältään tässä on kyse siitä, millainen vastuu sälytetään yksilön omille teoille. Terrorismi ei ole hyväksyttävien pyrkimysten tavoittelua keinoin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Sen sijaan terroristi käyttää muun maailman ongelmia hyväkseen kätkeäkseen todellisen pyrkimyksensä. Chomskyläinen älymystö olisi siis mennyt halpaan.

Terrorismin luonteeseen kuuluu pyrkimys vaikuttaa suuriin massoihin ja aiheuttaa sekasortoa ja hämmennystä. Terrori tuottaa pelkoa ja hävitystä ympärilleen. Näin on USA:kin menetellyt ulkopoliittisissa manöövereissään ympäri maailmaa. Terrorismissa vihollisesta luodaan yksiselitteisen negatiivinen kuva. Tällaisen omin päin luodun vihollisen nimissä voidaan käydä kenen tahansa kimppuun mitä pyöristyttävimmillä argumenteilla. Näin tapahtui Yhdysvaltojen kommunistivainoissa 1950-luvulla. Ja samalla tavalla islamilaisessa maailmassa radikaalimuslimit saarnaavat lännen perkelellisyyttä ja paheellisuutta.

Taleban-liike syntyi hieman ennen 1990-luvun puoliväliä. Talebanit olivat enimmäkseen nuoria, orvoksi jääneitä poikia, joista sittemmin koulutettiin säälimättömiä sotilaita. Pitkälle menevää uskonnollista koulutusta oli vain harvoilla. Aluksi neuvostomiehitys oli se suuri yhteinen tekijä, joka sitoi yhteen hajanaisia talebaneja. Samanaikaisesti kaikki merkittävät ryhmittymät liikkeen sisällä taistelivat toisiaan vastaan, hakien tukea milloin keneltäkin. AL Qaida -terroristijärjestö on pestannut rosvojoukkoihinsa useita ulkomaisia jäseniä. Monet näistä pakistanilaisista, arabeista, tsetsheeneista ja uzbekkeista ovat uskollisia vain Osama bin Ladenille. He valitsevat mieluimmin kuoleman kuin antautumisen amerikkalaisille.

Monia on hämmentänyt tieto Yhdysvaltojen tuesta talebaneille aina vuoteen 1997 saakka, jolloin ei enää katsottu tarkoituksenmukaiseksi pitää Irania mahdollisimman eristyksissä. Samoin Kiina on tukenut talebaneja. Saudi-Arabia ja Pakistan ovat myös kantaneet oman kortensa kekoon toimittamalla Yhdysvaltojen suosiollisella myötävaikutuksella vapaaehtoisjoukkoja silloisia neuvostomiehittäjiä vastaan. Ja kaiken aikaa "terroristien isän" Irakin johtajan Saddam Husseinin nimi on kummitellut keskusteluissa, puhumattakaan Amerikan toisesta arkkivihollisesta Libyan Muammar Gaddafista.

Tällaisessa kansainvälis-poliittisessa tilanteessa ei ole hyviä eikä pahoja tahoja, vaan kulloinkin vaikuttavat etupiiri-intressit, jotka tällä hetkellä ovat vahvasti talebaneja vastaan.

Sota pitkittyessään ja kenties laajetessaan muuallekin arabimaailmaan jakaa älymystön niihin, jotka Chomskyn lailla säälimättömästi ruotivat Yhdysvaltojen poliittista johtoa - ja vastaavasti niihin, jotka jaksavat muistuttaa amerikkalaisen isänmaallisuuden hyvistä puolista.

Vaakakupissa on kaksi ristiriitaista seikkaa: Yhdysvaltojen talebaneille pitkään osoittama tuki vs. Yhdysvaltojen hallituksen ulkopoliittiset- ja kauppapoliittiset edut.

Vaikeasti voitettava sota

Jos pommitukset eivät tehoa, joutuu länsi lähettämään vuorille suppeita, maailman valiosotilaista muodostettuja erikoisjoukkoja savustamaan Osama bin Ladenin ja hänen kannattajansa ulos maan alta, jonne talebanit ovat piiloutuneet. Afganistanin loputon luola- ja tunneliverkosto ehti aikoinaan koitua monien neuvostosotilaiden kohtaloksi. Maan alla taistelut ovat kaoottisia, ei ainostaan taipumattoman vihollisen johdosta - vaan ongelmia aiheuttavat myös ahtaissa käytävissä lymyävät skorpionit ja myrkylliset käärmeet.

Luolasodankäynti on inhottavaa, raakaa ja epäinhimillistä työtä. Joukot taistelevat mies miestä vastaan jokaisesta senttimetristä. Tällaista sotataktiikkaa yritetään tietenkin välttää viimeiseen saakka. Bin Ladenin joukkojen taistelumoraalia nakerretaan ensin maan päällisellä korviasärkevän kovaäänisellä musiikilla. Mikäli tämäkään ei auta otetaan käyttöön tuulille altis myrkkykaasu. Ja lopulta talebanjoukot yritetään tuhota maan alle räjähteillä. Jos tunnelissa on vain yksi sisäänkäynti, tulen sytyttäminen suuaukolla imee hapen pois käytävistä.

Osama bin Ladenilla on maan alla oma sairaala, leipomo ja hotelli. Kaikissa luolissa on sähkö. Tunnelijärjestelmät ovat satoja vuosia vanhoja. Afganistanin maanviljelijät rakensivat ne viljelystensä kasteluun ja piilopaikoiksi valloittajiaan vastaan. Kun ottaa vielä huomioon bin Ladenin kannattajien maailmanlaajuisen verkostoutumisen ja huikean varallisuuden, voidaan al-Quida -järjestöä pitää erääntyyppisenä virtuaalivaltiona yhteisine arvoineen, karismaattisine johtomiehineen ja yhteisine ulkoisine vihollisineen.

Hyökkäyksessä Yhdysvaltoihin ei otettu ainuttakaan panttivankia, ei esitetty huikeita lunnaita tai vaadittu tovereita vapaaksi. Eikä kukaan ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää siis siltä, että perinteinen ajattelumalli, paradigma, valtiosta ei enää toimi.

Perinteisestä valtiokäsityksestä virtuaalivaltioon

Vanhan valtioparadigman riittämättömyyttä osoittaa sekin, että kansalaisjärjestöjen toiminta on voimakkaasti lisääntynyt ja kansainvälistynyt. Arvot ovat pirstaloituneet ja polarisoituneet, joten virtuaaliryhmiä ja -valtioita syntyy yli perinteisten valtiorajojen, valtiota perinteisesti koossa pitävistä tekijöistä piittaamatta. Mikään ei estä virtuaalisuuden rinnakkaiseloa tavallisen valtioapparaatin vanavedessä, mutta ongelmitta moinen rinnakkaiselo ei varmastikaan suju. Jos halutaan välttää tuhoisten virtuaaliryhmittymien lisääntyminen, on pakko puuttua elämisen perusedellytyksiin koko maapallolla.

On pelättävissä, että nykyisen kaltainen globalisaatiokehitys lisää epätoivon ja väkivallan kasvualustaa. Neljäsosa ihmiskunnasta elää mitä surkeimmassa köyhyydessä. Koulutuksen puute luo tietämättömyyttä, joka antaa mahdollisuudet käyttää uskontoa välineenä ja ennakkoluulojen lietsojana. Uskonto ja politiikka kytkeytyvät nykymaailmassa entistä tiiviimmin yhteen. Intiassakin äärihindujen liikkeestä on tullut kansallinen vaikuttaja.

Juuri tästä on kyse bin Ladenin kohdalla. Hän itse on Saudiarabian kansalainen ja hyvin koulutettu. Hänet tunnettiin opiskeluaikanaan maltillisena miehenä. Sitten jotain muuttui hyvin traumaattisella tavalla hänen elämässään. Hän ilmoittautui vapaaehtoisena taistelemaan neuvostojoukkoja vastaan Afganistanissa. Sodan järkyttävät kokemukset jättivät jälkensä mieheen. Jotenkin muslimipiirien kaikkein äärifanaattisimmat opit löysivät hedelmällisen kasvualustan miehen päästä. Oli syntynyt nykyinen, kiihkomielisesti muslimien etuja ajava Osama bin Laden, varsin hyvin tiedetyin seurauksin.

Valtiot ei suinkaan kuole sukupuuttoon tulevaisuudessa, mutta niiden merkitys näyttää vähenevän. Taloudelliset ja poliittis-sotilaalliset yhteenliittymät vievät valtaa pois kansallisen päätöksenteon tasolta. Samanaikaisesti tämän voimien ja voimavarojen keskittämisen vastapainona syntyy paikallisella tasolla maailmanlaajuista verkostoutumista. Alue, maakunta, kaupunki ja kylä "ihmisen kokoisina" yhteisöinä, joissa voidaan vaikuttaa omiin asioihin, nauttii kannatusta laajoissa kansalaispiireissä. Pienemmät yhteisöt voisivat olla yhteydessä globaalisti ja muodostaa samanhenkisiä verkostoja eli itseasiassa keinotekoisia virtuaalivaltioita.

Näin Osama bin Ladenkin joukkioineen on menetellyt, vaikka hänen ryhmänsä ei edustakaan mitään keskiverto kansalaisaktivismia.

Paluu heimosotiin

Terroristien värväysvideoissa manipulointi ja agitointi on saavuttavat todella karmaisevat mittasuhteet. Ne julistavat, että tavoitteena on "häpäistä muslimimaailman viholliset ja halventaa heidän tyrannimaiset idolinsa, sikojen ja apinoiden palvojat". Näistä lähtöasetelmista on vaikea neuvotella. Yhdysvalloilla on tiedossa suuria ongelmia, kun se yrittää saada kannatusta toisiaan kyräilevistä ryhmittymistä. Israel ja palestiinalaiset eivät ole juuri lähentyneet toisiaan. Intialla ja Pakistanilla on perinteisesti ollut rajaerimielisyyksiä.

Maailmasta tuskin löytyy aluetta, joka olisi näin pirstaloitunut poliittisesti. Israelilais-sosiologi Baruch Kimmerling kirjoittaa Israelin johtavassa päivälehdessä: "Pahin pelkomme on toteutunut. Juutalaiset ja palestiinalaiset ovat palaamassa taikauskoiseen heimosotaan."

Heimosodalla ymmärretään sitä, kun etnis-kansalliset ryhmät selvittävät välejään väkivallan keinoin. Osama bin Laden on aina antanut täyden tukensa palestiinalaisille, jotka ovat hänen uskonveljiään. Yhdysvallat tukiessaan Israelin nuivaa asennetta palestiinalaisia kohtaan asettuu bin Ladenin katsannoissa samalle puolelle Israelin kanssa. Ja koska Yhdysvallat on länsimaalaisen elämäntavan ehdoton lippulaiva, saavat muutkin teollisuusmaat bin Ladenin vihan ja halveksunnan päälleen.

Kun toinen maailmansota päättyi nuori juutalaisvaltio itsenäistyi voittajavaltioiden suosiollisella tuella. Päätös oli puhtaasti poliittinen. Mikäli olisi niin haluttu, olisi aivan hyvin voitu perustaa palestiinalaisvaltio. Miksi näin ei tehty, on pitkälti Yhdysvaltojen toimien peruja. Se nimittäin halusi miellyttää maassaan asuvaa suurta juutalaisvähemmistöä, joka sittemmin on tukenut ihannevaltiotaan avokätisesti.

Yhdysvallat on myynnyt Israelille edullisesti huippunykyaikaisia aseita, joita vastaan palestiinalaississit ovat olleet melko avuttomia. Lisäksi öljy uusiutumattomana luonnonvarana on näytellyt suurta roolia Yhdysvaltojen ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Öljynsaannin turvaaminen on ollut USA:n Lähi-idän toimien peruspilari. Afganistan on strategisesti hyvin keskeinen - öljyvarojen ja ydinasevaltojen ympäröimä.

Tästä näkökulmasta Afganistanin sotatoimet näyttäytyisivät valloitussotana taloudellisista ja strategisista syistä (Ottawan yliopiston kansantaloustieteen professori Michael Chossudovsky). Kamppailu maailmanlaajuista terrorismia vastaan olisi näin ollen yhtä suurta naamiointioperaatiota. Vaikka tällaiset ajatelmat eivät olisikaan tosia, ne ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne osoittavat, miten helppoa on oikeastaan vetää nenästä ihmisiä ja tiedotusvälineitä.

Symbolisesti mykkä sota

Milan Kundera (s. 1929) kirjoitti jo 1986 suomennetussa Romaanin taide - kirjassaan, että Afganistanin sota on symbolisesti mykkä. Sota ei soita symbolisia kelloja, jotka hälyttäisivät tekemään jotakin maan siviiliväestön hyväksi. Yhdysvaltoihin kohdistuneet terroristi-iskut saivat heti sijansa maailman ihmisten mielissä. Amerikkalaisten ja menehtyneiden omaisten ja ystävien hätään liittyi suurten kertomusten tapaista symboliikkaa, joka liikuttaa monia medioita seuraavia.

Afganistanin hätä on noussut esiin vain silloin, kun se on osunut sopivasti muun maailman mielenkiinnon valokeilaan: kylmään sotaan tai globaaliin sotaan terrorismia vastaan. Todellisten kärsijöiden, sodan jaloissa pyörivien afganistanilaisten siviilien ongelma on ollut jo kahdenkymmenen vuoden ajan se, ettei heidän hädällään ole ollut paikkaa maailmanpolitiikan suurissa tarinoissa.

Tämä sama ilmiö vaivaa monia muitakin maailmankolkkia, joissa käydään unohdettuja sotia tai nähdään nälkää. Hätä ja kuolema eivät yksin riitä. Niillä pitää olla oikea merkitys. Nähtäväksi jääkin, kuinka pitkälle Afganistanin symboliarvo riittää tällä kertaa. Melkein toivoisi, että ennen näkemättömästä jälleenrakennuksesta muodostuisi nyt länsivalloille symbolinen arvovalta- ja kunniakysymys, jotta sillä tavoin maahan löytyisi myös konkreettista apua.

Tällaisten pohdintojen keskellä tulee ihan pakosti miettineeksi omien ajatuskehitelmien hyödyllisyyttä. Onko oikein kirjoittaa viiltäviä analyyseja kun samaan aikaan sadattuhannet ihmiset tallautuvat sodan jaloissa? Onko tämäkin vain länsimaisen älymystön hiusten halkomista ja ajanhukkaa.

Mielestäni ei, sillä on tärkeää ymmärtää sotaan, julmuuteen ja terroritekoihin liittyviä merkityksiä. Muuten merkitykset alkavat viedä meitä sen sijaan, että me loisimme niitä. Luullessamme toimivamme todellisuuden pohjalta reagoimmekin vain symboleihin, joita mediat meille syöttävät yhä kiintyvämmällä tahdilla.

Kysymys on ihmisten medioiden kriittisestä lukutaidosta, joka pitäisi alkaa kunnollisesta mediakasvatuksesta. Näpäys koulumaailman suuntaan on mitä ilmeisin, sillä perusopetus kouluissa ei huomioi riittävästi sitä todellisuutta, jonka ympäröimänä me elämme. Yliopistollinenkin mediaopetus on vielä liiaksi kiinni perinteisissä viestinnän ja tiedotusopin menetelmäopeissa. Mediaympäristöt ovat kulttuurisia ja niitä pitäisi myös tutkia sellaisina. Kulttuuritutkimus on monitieteistä, eri tieteenalojen yhteistyötä. Monisyisen todellisuuden hahmottaminen ei tapahdu yhden tieteenalan sisällä kuten eivät todellisen elämänkään pulmakysymykset avaudu yhden ratkaisun pohjalta.

Suomen oloissa mielenkiintoinen kokeilu on Tampereen yliopiston alaisuudessa toimiva audiovisuaalisen mediakulttuurin opintokokonaisuus. Koulutuksen ensimmäinenä johtajana toimii yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja Suomen Akatemian vanhempi tutkija Mikko Lehtonen. Hän on harrastanut ennen muuta kulttuuritutkimukseen ja mediakulttuuriin liittyviä tutkimusaiheita. Lehtonen on julkaissut viime vuosina useita teoksia kulttuuritutkimuksen alalta.

Lehtonen on tutkinut myös terrorismia merkitysten näkökulmasta. Se on tärkeä aihe siksi, että terrorismi on sodankäyntiä, jota ei ratkaista niinkään maalla, merellä tai ilmassa - vaan ennen muuta lehdessä valloitetuilla palstamillimetreillä ja parhaaseen katseluaikaan televisioiduilla mediapläjäyksillä. Amerikkalaisten sotatoimet medialisoidaan näyttäviksi viihdepaketeiksi, joita sitten tarjoillaan maailmanlaajuisille yleisöille.

Terrorismi toimii nimenomaan julkisuuden kautta ja julkisuus voi myös toimia terrorismin apulaisena menemällä mukaan pelon (lat. terreo=pelottaa, säikyttää, panna vapisemaan) logiikkaan ja rakentamalla toinen toistaan järisyttävämpiä uhkakuvia. Mediat rakentavat yleistäviä hyvän ja pahan kategorioita. Nämä suuret vastakkainasettelut sopivat varsin mainiosti medialle. Mitä suuremmat kehykset kriisille luodaan, sitä isompia ovat otsikot ja myös voitot.

Suuret otsikot saavat aikaan ajan mittaan ns. myötätuntouupumusta (Lehtonen). Mitä enemmän suuria otsikoita käytetään, mitä enemmän näytetään suoraa kuvaa tapahtumapaikoilta, sitä vähemmän niihin ja niiden takana oleviin asioihin jaksetaan kiinnittää huomiota. Informaatiotulvan kyllästämät ihmiset yksinkertaisesti eivät suostu enää vastaanottamaan sellaista materiaalia, joka on heille yhdentekevää, merkityksetöntä. Mieluummin ihmiset vaihtavat televisiokanavaa tai ostavat kiinnostavamman lehden.

Lehtonen siteeraa Frankfurtin koulukunnan yhtä nimikuulua kulttuuri- ja taidefilosofia Walter Benjaminia (1892-1940), jonka ajatukset sopivat teemaan. Benjaminin mukaan keskiajalla ei ollut huonetta tai taloa, jossa joku ei olisi kuollut. Nykyisin sen sijaan suuri osa länsimaisista ihmisistä elää huoneissa tai tiloissa, joita kuolema ei ole koskaan koskettanut. Terroristien kaappaamat koneet putosivat juuri näihin "huoneisiin" ja räjäyttivät ne ilmaan - ainakin hetkeksi. Kuten Lehtonen huomauttaa, amerikkalaiset saivat nyt kokea, mitä on olla "desapareciado", vailla varmuutta läheistensä kohtalosta.

Iskut horjuttivat kenties peruuttamattomasti länsimaisen yhteiskunnan perusturvallisuuden tunnetta. Lehtonen sanookin, että tämä näkyy uutisoinnissa tunne- ja terapiapuheena, jolle alistetaan historialliset tai geopoliittiset analyysit. Elämänhallinnan horjuminen näkyy myös paniikkireaktioina esimerkiksi matkustamiseen ja pernaruttoon.

Kun elämä pyritään turvaamaan niin, että mikään ulkopuolinen voima ei voisi sitä koskettaa, niin tällä koskemattomuudella on myös hintansa. Kun maailmassa voi kuitenkin sattua yhtä ja toista, illuusio turvatusta maailmasta käy yhä ahdistavammaksi ja vaikeammin säilytettäväksi, myös säilyttäjille itselleen.

Sekä länsimainen välillä hysteriaksi puhkeava turvallisuudentarve että uskonnollinen fundamentalismi (puhdasoppisuus) ovat yrityksiä sulkeutua pois maailmasta ja paeta omaan suljettuun tilaan. Myös islamilainen fundamentalismi pyrkii torjumaan maailmastaan pahan ja kuoleman julistautumalla hyvän puolelle ja mitätöimällä kuoleman vain portiksi paratiisiin.

Televisio on täynnä todellisuuspakoisia amerikkalaisvalmisteisia sarjafilmejä, joita katselemalla oma elämä alkaa tuntua merkityksettömältä, kun kuolemaa seurataan vain televisiosta. Todellisuus pakenee, jos siinä ei ole valmis olemaan mukana. Niinpä monet amerikkalaiset kokivat, että iskut merkitsivät "todellisuuden paluuta", maailma onkin yhtäkkiä totta (Lehtonen).

Mikko Lehtonen puhuu meitä uhkaavasta "infantilismista", jossa todellisuus ja mittasuhteet kaikkoavat. Milan Kundera puolestaan toteaa, että kypsyyden kriteeri on kyky vastustaa symboleja - mutta ihmiskunta sen kuin nuortuu. Ja tekisi mieleni sanoa: tyhmistyy. Tämä koskee yhtä lailla länsimaiden keskiluokkaa kuin islamin fundamentalisteja.

Pysyvä ratkaisu

11. syyskuuta 1973 Yhdysvallat nosti Chilessä uudet johtajat valtaan. Siitä alkoi Pinochetin viidentoista vuoden pituinen terrori, jossa kymmeniätuhansia ihmisiä menehtyi. Iranin tuhannet tuhotut kommunistit, Guatemalan kaksisataatuhatta hävitettyä vasemmisto-opposition jäsentä, lähes miljoona hengiltä otettua Indonesian kommunistia. Korean ja Vietnamin sodat lukuisine siviiliuhreineen ja monet paikalliset kommando-operaatiot eri kohteisiin ympäri maailmaa.

Kaikki nämä ovat määräytyneet Yhdysvaltojen etupiiri-intressien mukaisesti. Onko mikään ihme, että monet maapallomme asukkaat toteavat hiljaisessa mielessään: "Tapahtunut on hyvin, hyvin ikävää, mutta ne ovat sen ansainneet!" Ketkä ne? Tavalliset amerikkalaiset, surmansa saaneet, vaiko nykyiset vallanpitäjät? Ketä on nyt oikeastaan rangaistu? Mihin kostonkierre päättyy? Vai päättyykö se milloinkaan?

Kirjoitan tätä juttuani marraskuussa 2001. Sota talebaneja vastaan on kestänyt vähän yli kaksi kuukautta. Mutta jo nyt on varmaa, että talebanit syrjäytetään Afganistanin johdosta. Saadaanko bin Ladenia toimitettua oikeuden eteen? Pääsemmekö seuraamaan medioista uutista bin Ladenin väkivaltaisesta lopusta? Voi olla, onhan George W. Bush antanut tästä talebaanipäälliköstä tappoluvan. Yhtä varmaa on myös se, että ainoa varma tae Lähi-idän rauhaan on oman palestiinalaisvaltion perustaminen.

Ja ainoa kansainvälinen foorumi, joka pystyisi valvomaan alueen rauhanomaista kehitystä, on Yhdistyneet Kansakunnat.

Kun Afganistaniin perustetaan uutta hallitusta, siihen on kutsuttava edustajia kaikista kansallisuuksista. Tämä tulee aiheuttamaan suuria ongelmia, sillä valtaosa talebanmuslimeista kuuluu maan suurimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan etniseen ryhmään, pataaneihin. Ja koko ajan on toivottava, että voittajat muistaisivat olla kohtuullisia voitettuja kohtaan. Tämän kultaisen säännön unohtamisesta on surullisia esimerkkejä historiasta.

Saa nähdä, miten käy! Mikäli venäläissyntyisen Chossudovskyn kaltaisia pessimistejä on uskominen, suurvalta Yhdysvallat on aloittanut ikuisen sodan Lähi-idässä turvatakseen taloudelliset ja poliittiset etunsa. Kysymys vain kuuluu: uskotaanko vielä vuosien kuluttuakin, että kyse on vain kansainvälisen terrorisminvastaisesta taistelusta.

Presidentti Bushia ympäröivät kylmän sodan vanhat sotajermut ovat kieltämättä tyytyväisiä asioiden nykykäänteistä. He saattavat peräti pitää sitä voittona. Sillä syyskuun 11. päivän terrori-iskut palauttivat paikalleen merkittävän strategisen lähtökohdan, jonka Neuvostoliiton luhistuminen oli evännyt heiltä viimeisen vuosikymmenen ajan, vihollisen.

Mikäli olen tässä sarkastisessa visiossani väärässä, myönnän erheeni mielihyvin.

Klikkaamalla nuolta
pääset edelliselle sivulleni